Ylisukupolvittunut minäkuva
Ylisukupolvittunut minäkuva ei ole vakiintunutta terminologiaa, mutta minulle se kuvaa erinomaisesti sitä tilannetta, jossa minuus ikään kuin siirtyy lähes sellaisenaan seuraavalle sukupolvelle. Ylisukupolvittumisesta puhutaan usein esimerkiksi niin, että sosioekonominen asema siirtyy sukupolvelta toiselle. Tai luokkayhteiskunnassa, miten yksilö on ollut jumissa yhteiskuntaluokassaan sen mukaan, kenen äidin ja isän lapseksi on ”sattunut” syntymään. Hyvinvointivaltio ja universaalit mahdollisuudet ovat lievittäneet luokkayhteiskunnan rajoja, vaikka niiden sanotaan edelleen voimistuvan eriarvoisuuden lisääntyessä. On yhä enemmän rikkaita ja köyhiä. Niitä, joilla on todellisia mahdollisuuksia ja joilla niitä ei ole.
Itse ajattelen niin, että meistä kaikista olisi voinut tulla mitä tahansa. Mitä vain näemme kadulla ja lehtien palstoilla. Erityisesti negatiiviset asia, joita saatamme kauhistella. Mikäli olisimme itse eläneet sen lapsuuden, siinä ympäristössä, jossa tämä henkilö on elänyt, voisimme olla itse aivan samanlaisessa tai jopa pahemmassa jamassa. Sosiaalipsykologiassa ajatellaan, että minuus rakentuu sosiaalisesti, erityisesti sanojen kautta. Sanoilla rakennetaan todellisuutta. Sen takia on todella tärkeää miettiä, mitä suustamme päästämme näiden rakkaiden kasvavien kullannuppujen kuullen. Kun puhumme itsestä, muista, maailmasta, hänestä. Kaikki se rakentaa lapsen käsitystä maailmasta, meistä, muista ja hänestä itsestään.
Sosiaalipsykologian näkökulmasta ylisukupolvittunutta, eli sukupolvelta toiselle siirtynyttä minäkuvaa voisi katsella vaikkapa G. H. Meadin minuuskäsityksen näkökulmasta. Hänen mukaansa minuus syntyy sosiaalisesti, kun tarkkailemme itseämme muiden silmin (yleistynyt toinen). Ja kun kuulemme ympärillämme olevaa elämää ja maailmaa sanoitettavan. Sanoitetut asiat rakentuvat lapselle totuuksiksi maailmasta, meistä, muista, itsestä.
Minuutta ja maailmaa on tärkeää sanoittaa realistisen arvostavasti!
Tutkin kandidaatin tutkielmassani sitä, miten varhaiset häpeäkokemukset vaikuttavat minuuteen. Silloin oivalsin, että Meadin käsittein voisi ajatella, että häpeäidentiteettiä kantavat ihmiset elävät muita vahvemmin jatkuvasti yleistyneen toisen maailmassa. He ovat ikään kuin ylivirittyneitä sosiaalisesti ja pelkäävät kärähtävänsä, jos minuus (I) näkyy. He elävät kuin varpaillaan kysellen katseellaan kelpaavuuttaan. Kirjoitan erillisen blogitekstin häpeästä! Se on niin tärkeä ja kiinnostava aihe.
